Sivut

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Miten minusta tuli "hihhuli"?


Pitkät suloiset kiharat, leveä hymy ja ah, aina niin iloinen. Kun ihmiset katsovat minua he luulevat, että olen aina ollut tällainen. Suloinen ja viaton uskistyttö. Yleinen luulo on, ettei kukaan vaan "tule uskoon" (paitsi mieleltään heikot, tietty). Uskovaiset on niitä jotka syntyy täydelliseen uskovaisperheeseen, jossa lapsi eristetään kaikelta pahalta, "aivopestään" Jeesus-jutuilla ja lopulta heivataan Hämeenkadulle käännyttämään ihmisiä. Jos sinäkin olet joutunut tämän ennakkoluulon uhriksi, kehoitan sinua lukemaan tämän tekstin loppuun.
Rakkaudella: Noora



Lastenleikkiä
Voisin aloittaa kertomalla, että en koskaan saanut tyypillistä uskovaisen tytön kasvatusta. Muistan lapsuudesta koulussa lauletut virret, äidin iltarukoukset ja mummon mukana helluntaikokouksiin menot. Uskoin, että Jeesus on totta, mutta ajattelin, että se on vaan "semmoinen auttaja jos jotain sattuu". En tiennyt uudestisyntymisestä mitään.
  "Täällä on niin hyvä olla!" Olin sanonut kun äiti vei minua neljävuotiaana seurakuntaan, mitä ei tapahtunutkaan kovin usein. En muista äidin koskaan painottaneen, että on pakko uskoa Jumalaan tai, että pitää tulla uskoon. Jeesuksesta puhuttiin, mutta mitään varsinaista juurrutusta uskoon ei koskaan tapahtunut. Sain itse päättää tieni. Siitä huolimatta näin unia Jeesuksesta ja puhuin niistä innokkaasti äidilleni.
  Lopulta kuudennella luokalla uskonasiat unohtuivat täysin. Kavereiden kanssa siiderin maistelu salaa oli mielenkiintoisempaa kuin seurakunnassa istuvien mummujen jutut. Olin aina ollut kiltti tyttö, joten pääsin tekemään paljon pahaa vanhempien luottamuksen varjolla. Ensimmäinen tupakka maistui pahalta, mutta se ei estänyt minua aloittamasta. Yläasteeseen mennessä piti olla "cool", ettei jää jalkoihin. Uskoontulo oli suoraan sanottuna viimeinen asia mielessäni.



Murtava murrosikä
Kun aloitin yläasteen, kaikki sujui aluksi hyvin. Sulauduin hyvin joukkoon ja sain uusia ystäviä. Hyvin pian asiat kuitenkin kääntyivät päälaelleen kun minua vanhempi tyttöporukka päätti alkaa levittää minusta ja ystävistäni juttua, jonka mukaan olemme lesboja. Tämä ei tietenkään ollut totta ja järkytyin kun kirjaimellisesti koko pienen kaupungin yläaste alkoi puhua asiasta ja haukkua meitä "lepakoiksi". Se oli kamalaa. En voinut käydä edes kaupungin keskustassa ilman, että joku ohikulkeva huutaisi minulle jotain. Pelkäsin kuollakseni, että minut nähdään halaamassa kaverityttöjäni, sillä ajattelin, että se olisi kiusaajille merkki "lesboudestani". Aloin vältellä julkisia paikkoja ja vietin enemmän aikaa poikien kanssa. Tänä aikana minulle puhkesi vakava paniikkihäiriö, joka rajoitti entisestään elämääni.
[Tähän väliin: Jos joku teistä lukee tätä ja tietää kiusanneensa toista "hyvän läpän" varjolla niin muista, että kiusaamisella on aina paljon vakavammat seuraukset. Itse kärsin osasta niistä vieläkin]

Kahdeksannen luokan alkaessa päätin, etten aio enää sietää kiusaajien käytöstä. Minusta tuli hyvin vihainen nuori tyttö, enkä pelännyt sanoa "paria valittua" niille, jotka uskalsivat minua haukkua. Aloin kuunnella raskaampaa musiikkia, joka kuvasi hyvin mielialaani. Ala-asteella aloitettu siiderinmaistelu vaihtui pikkuhiljaa useampaan kuin kahteen tölkkiin ja lopulta myös väkeviin viineihin ja viinoihin.
  Kun nykyään kerron ystävilleni, että kärsin kahdeksannella luokalla alkoholiongelmasta, minua ei uskota tai minulle nauretaan. Moni kauhistelee. Silti se oli niin totta kuin vain neljätoistavuotiaan elämässä se voi olla.        Vietin jokaisen viikonlopun humalassa. Join illassa aluksi puolikkaita vodkapulloja ja lopulta kokonaisia. Hajotin paikkoja, vietin aikaa itseäni vanhempien nuorten seurassa ja olin täysin piittaamaton elämästäni. Aloin lopulta juoda arkenakin, salaa vanhemmiltani. Lähdin kouluun, mutta vietinkin loppupäivän kännissä kaverilla. En halunnut enää edes olla selvinpäin. Jouduin toisinaan myymään tavaroitani saadakseni lisää rahaa juotaviin. Keräsin itselleni mainetta "porukan viinapäänä" ja jos jollakulla ei ollut pokkaa tehdä jotain, niin minulla sitä varmasti oli. Lopulta sekoiluni tulivat vanhempienikin tietoon ja riitelin jatkuvasti äitini kanssa.

Kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välisenä kesänä seurustelin itseäni neljä vuotta vanhemman pojan kanssa. Naiivina teinityttönä rakastuin ja karkailin kotoa tämän pojan perässä. Olin sokea lääkeiden ja viinan sekakäytölle ja pojan epäilyttävälle taustalle. Minulle riitti kun sain paeta kotoa jonkun luo, jonka mielestä olin maailman kaunein nainen. En muista kumpi on painunut paremmin mieleeni; se hetki kun tapasimme, vai se hetki kun hän jätti minut ilman varoitusta puhelimessa kertoen, että ei vain ole enää kiinnostunut. Olin liian turta itkeäkseni.

Kesän lopulla istuin parhaan ystäväni kanssa heidän keittiönsä pöydän ääressä. Olimme kääriytyneinä viltteihin, samalla kun naureskelimme alkoholin ja kolmiolääkkeiden yhteisvaikutukselle. Sekaisessa mielentilassa saimme mahtavan idean. Minun pitäisi tunnustaa eräälle pojalle tekstiviestillä, että olen ihastunut häneen. Yllytyshulluna tietty laitoin tuon viestin, vaikka en ollut edes varma kuinka paljon hänestä pidin. Vastauksena tuli samoja tunteita puettuna sanoiksi. Sinä iltana makasin ystäväni pihalla tupakalla. Näin tähdenlennon ja toivoin, että saisin kerrankin rakastua oikeasti.

Rakkautta ja mustelmia
Kuukautta myöhemmin toiveeni toteutui. Aloin seurustella pojan kanssa, joka oli suosittu, hyvännäköinen ja älykäs. En voinut uskoa olevani niin onnekas. Vietimme usein aikaa kaksin ja jaoimme paljon itsestämme ja menneisyydestämme. Hän kertoi minulle paljon vaikeista lapsuusajoistaan, jotka saivat minut säälimään häntä. Muutamat itsepäiset piirteet hänessä häiritsivät minua hieman, mutta olin jälleen sokeasti rakastunut. En halunnut luopua siitä vähästä onnesta mitä olin saanut.

Noin kuukauden seurustelun jälkeen se tapahtui ensimmäisen kerran. Riitelimme tietokoneen välityksellä kunnes kiukkuisena päätimme tavata ulkona. Jos olisin tiennyt mikä minua odottaa, olisin jäänyt kotiin.
  Satoi vettä ja oli viileää. Tärisin vihasta ja halusin päästä sanomaan sanottavani poikaystävälleni. Tennarini kastuivat läpimäräksi, mutta minua ei paljon kiinnostanut. Kun pääsin sovitulle tapaamispaikalle kaikki kävi hyvin äkkiä. Huusimme hetken toisillemme kunnes hän kehotti minua lyömään itseään. Vihainen tyttö kun olin, minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Läimäisin häntä kasvoihin, mutta huomasin ettei se sattunut. Hän sen sijaan vastasi voimakkaalla iskulla mahaani ja ennen kuin ehdin tajuta minut oli heitetty maahan selkä edellä.
  Makasin hetken vesilätäkössä tajuamatta, mitä oli tapahtunut. Seuraava asia mitä näin oli tuima ilme joka kehotti minua nousemaan ylös ja lopettamaan itkemisen. Olin säälittävä. Olin ärsyttävä ja loukkaava. Kiittämätön. Hän armeliaisuudessaan vei minut kotiinsa putsattavaksi. Putsattavaksi hänen tekemistään jäljistä...

Useita kuukausia kului. Hakkaamisesta, kuristamisesta, uhkailusta ja huutamisesta tuli lähes jokapäiväistä. Minä olin aina syyllinen. Minä en saanut koskaan kyseenalaistaa. Tietty hän pyyteli aina anteeksi ja vetosi vaikeaan taustaansa. Aluksi uskoin kaiken ja olin kykenemätön pääsemään eroon väkivaltaisesta suhteesta.

  Pian aloin polttaa poikaystäväni rohkaisemana pilveä. Pilvenpoltto oli kuulemma huomattavasti "turvallisempaa" ja "siihen ei jää koukkuun". Katselin useasti poikaystäväni ja hänen ystäviensä käytöstä kun he eivät päässeet polttamaan. Minua huoriteltiin ja haukuttiin. En ymmärtänyt mistä oli kyse. Elämä ei kuulemma ollut mitään ilman budia, kukkaa, paukkua jne... Muistan kuinka ahdistavaa oli kun en kyennyt hallitsemaan itseäni tai ajatuksiani ollessani pilvessä. Muistan kuinka ahdistavia olivat ihmiset joilta poltettavat piti hakea. Kuulin juttuja tappouhkauksista ja vankilaan joutuneista. En halunnut uskoa, mutta en voinut olla uskomattakaan.

Kun vihdoin tajusin ja halusin päästä eroon poikaystävästäni ja kaikesta siitä mitä hän teki, hän uhkasi tappaa minut. Jos kertoisin ystävilleni, hän tappaisi heidät. Hän tunsi "ihmisiä, jotka eivät tappamista pelkää" ja minä olin heidän mielestään muutenkin jo liian epäilyttävä, joten ei olisi vaikeaa vakuuttaa heitä.
Pelkäsin jokainen päivä ja näin kamalia painajaisia verisistä ihmisistä, raajattomista olennoista jotka jahtasivat minua. Heräilin poikaystäväni huutoon kun hän sai unihalvauksia. Toisinaan pakotin itseni hymyilemään nukahtaessani hänen viereensä. Jos vaikutin oudolta, hän hakkaisi syyn esille, että minä voisin lopulta pyytää anteeksi itsekkyyttäni. Minusta tuli loistava näyttelijä.
Jossain vaiheessa aloin olla niin turta, että suorastaan kerjäsin turpaani. Mikään muu ei tuntunut miltään paitsi terävien sääriluiden jättämät mustelmat eri puolilla kehoani.

Kun eräänä iltana kävelin määrätietoisesti Ulvajanniemen siltaa kohti olin varma, että se kerta olisi viimeinen. Kaikki saisivat nähdä mitä käy kun ihmistä kohtelee näin. Olin aivan varma, mutta saavutettuani sillan en enää ollutkaan. Seisoin lumipyryssä kaiteen vieressä ikuisuuden kunnes ylitin sillan ja vihasin itseäni. Olin mielestäni pelkuri.

Vihdoin yhdeksännen luokan keväällä siskoni päättivät auttaa minut eroon tästä pojasta. Kaikki järjestettiin niin ettei hän pääsisi enää lähellekään minua. Tajusin, että hän oli narsisti ja kaikki mitä hän oli sanonut oli valetta. Kestin viikon erossa hänestä, kunnes aloin saada lohduttomia rakkauskirjeitä "muutoksesta" ja "uudesta alusta". Kun kuukauden päästä vastaanotin rasiallisen itseleivottuja suklaaneliöitä, palasin juosten takaisin omaan häkkiini.



Uni, joka muutti elämäni
Jatkoimme seurustelua muiden varoituksista huolimatta. Alkuun kaikki sujuikin hyvin. Keskustelimme asioista ja olimme aidosti onnellisia. Kun jatkuva stressi ja pelko lakkasi varjostamasta elämääni, päähäni alkoi mahtua muitakin ajatuksia. Aloin miettiä, mitä järkeä elämässä on jos jonain päivänä hajoan tyhjyyteen. Ajatus Jumalasta ei ollut oikeastaan vaihtoehto. Vihasin Jumalaa. Oli Hänen syytään, että minua oli kohdeltu väärin. En todellakaan halunnut tulla uskoon.

Kunnes eräänä yönä tapahtui jotain. Olin mennyt normaalisti nukkumaan kotonani, melko tyytyväisenä. Yöllä näin kuitenkin hirveän unen. Näin unen, jossa olin helvetin porteilla. Näin pimeyttä ja tulta omituisella tavalla sekoittuneena toisiinsa. Edessäni oli rappuset jotka johtivat pimeyteen. Kuulin äänen sanovan minulle "Tänne sinä joudut. Tämä on sinun paikkasi." Heräsin ja huomasin, että tärisin joka puolelta. Olin hiestä märkä, mutta käteni olivat kylmät. Päässäni kaikui sanat, jotka olin unessa kuullut. En voinut uskoa, että se oli vain unta.

Unen jälkeen lähdin pian kouluun ja koitin saada ajatukseni muualle. Aluksi onnistuin, mutta sen jälkeen sain jokainen ilta paniikkikohtauksen kuin kellonlyömällä. Päässäni takoi ajatus "Olen menossa helvettiin." Selasin kaikki ateistien kirjoittamat nettitekstit läpi ja mietin kymmeniä syitä miksi Jumalaa ei voi olla olemassa. Siinä ei vain olisi mitään järkeä! 

Kuukauden jälkeen paniikkikohtaukset lakkasivat. Aloin rauhoittua ja päästä yli elämän tarkoituksen etsimisestä. Kesäloma alkoi ja kaikki alkoi olla vihdoin hyvin. 



Kun Jeesus tulee vastaan
Oli 4.6.2012 kun seisoin kylpyhuoneessamme kihartamassa hiuksiani. Laskeskelin mielessäni tupakka-askini tupakoita ja mietin tulevia bileitä. Silloin äitini tuli hieman vaikean oloisena kertomaan minulle jotain. Hän kertoi minulle katsoneensa videon nuoresta tytöstä, joka oli ollut kuolleena tunteja ja käynyt sinä aikana taivaassa ja helvetissä ja herännyt sitten eloon kertomaan näkemästään.
  Minulle oli hyvin tyypillistä kuulla tämänkaltaisia juttuja äidiltäni. Olin vastaillut hänelle fiksuilla ateistin argumenteillani ja naureskellut hänen naurettavalle uskolleen. Niin olisin tehnyt varmasti nytkin, jos siinä samassa en olisi kuullut sisälläni lempeää ääntä joka sanoi "Noora, tänään sinä päätät tuletko uskoon!" Pelästyin niin paljon, että suutuin äidilleni "Älä kuule tuputa mulle tota paskaa!" taisin huutaa ja nappasin askin tupakkaa mukaan samalla kun lähdin ulos. Suunnistin kohti keskustaa ja koitin hiljentää ääntä sisälläni. En onnistunut. Tunsin kuinka jokin alkoi pehmentää sisintäni ja hetkessä aloin itkeä hervottomasti. 

Päästyäni ystävieni luo poltin monta tupakkaa peräkkäin, koettaen siten rauhoittua. Silloin koin jotain ihmeellistä. Yksikään savuke ei tuntunut miltään. Tasan tarkkaan tiesin, millainen fyysinen vaikutus tupakalla oli minuun, mutta siinä hetkessä se oli poissa. Olisin voinut vetää ilmaa sormien läpi ja se olisi tuntunut samalta. Itsepäisesti poltin lisää ja soitin poikaystäväni tuomaan minulle lisää. Ystävilleni en voinut kertoa koko uskoontulohömpötyksestä mitään sillä tiesin, että vastaus olisi negatiivinen. 
  Istuin hiljaa katselemassa ja kuuntelemassa ystävieni kaksimielisiä vitsejä ja pelleilyä ja yhtäkkiä vähitellen tunsin rauhaa sisälläni. Mietin "Tästäkö minä todella pelkään niin kovasti päästää irti?". Typerät vitsit ja syljeskely tuntui yhtäkkiä todella typerältä. En kuulunut joukkoon. Silloin tiesin, että haluan tulla uskoon.

Lähdimme illalla takaisin kotiin poikaystäväni kanssa. Kysyin häneltä mitä mieltä hän olisi jos tulisin uskoon. Vastaus oli jyrkkä ja ehdoton ei. Se ei lannistanut minua. Kun pääsin kotiin, lukittauduin vessaan ja soitin isosiskolleni, jonka tiesin olleen uskossa. Halusin vielä yrittää päästä ajatuksesta eroon ja toivoin, että siskoni puhuisi minut ympäri. 
"Se oli elämäni paras päätös, vaikka en sitä itse pystykään enää elämään todeksi." 
kuului vastaus. En tarvinnut enempää todisteita. Kuin säälittävä ja uitettu koira luhistuin kylpyhuoneen lattialle rukoilemaan. Pyysin syntejäni anteeksi ja samassa tunsin itseni oudon kevyeksi.
   Kävelin huoneeseeni, jossa poikaystäväni istui odottamassa. Kun hän näki kasvoni, joille oli levinnyt helpottunut, idioottimainen hymy hän kysyi järkyttyneenä, mitä minulle oli tapahtunut. "Mä oon tullu uskoon!" vastasin. Kun näin hänen järkyttyneen ilmeensä, vakuutin heti perään ettei mikään tulisi muuttumaan. En tiennyt miten uskossa ollaan. Ajattelin, että rukous ja katuminen riittää. Sitten on "velat kuitattu". Jeesuksella oli muita suunnitelmia...



Mutta mitä sitten tapahtui?
Uskoontuloni jälkeen menin ensimmäistä kertaa tupakalle ja huomasin, että en koe enää mitään tunnesidettä tupakoimiseen. Kolmen vuoden riippuvuuteni oli kadonnut hetkessä. En silloin edes tiennyt, että tupakoiminen on syntiä! Kiroilun huomasin lopettaneeni kun ensimmäistä kertaa huudahdin "Voi vitsi!" ja poikaystäväni järkyttyi entisestään.
  En ollut avannutkaan Raamattua, mutta aloin tuntea sisimmässäni mitkä asiat olivat väärin, vaikka en osannut selittää miksi. Kun aloin tutkia Raamattua, aloin löytää vastauksiakin. Myös niihin ateistisiin argumentteihini, joilla olin perustellut, miksi Jumalaa ei ole. Jumala itse vastasi kysymyksiini, enkä osannut enää epäillä.

Suurin osa ystävistäni hienovaraisesti hylkäsi minut uskoontuloni jälkeen. Soittelu lakkasi ja viesteihin ei vastattu. Minua ei haitannut. Olin mieluummin yksin ja uskossa kuin elin vanhaa tappavaa elämääni. Kävin kasteella, sain ensimmäisen uskovaisen ystäväni ja asiani alkoivat järjestyä. Pääsin eroon poikaystävästäni kun henkinen riippuvaisuuteni häneen katosi. Juominen ei käynyt enää mielessäkään, puhumattakaan pilven poltosta.

Syksyllä sain kymmeniä uskovia ystäviä ja pääsin opiskelemaan musiikkia Hatanpäälle. Aloin käydä säännöllisesti seurakunnassa, josta lähdin aina virkistyneenä kotiin.

Parannuin hiljattain neljä vuotta kestäneestä paniikkihäiriöstä ystäväni rukoiltua puolestani. Olen parantunut myös masennuksesta vuosi sitten ja itsetunto-ongelmistani vähitellen. Näen päivittäin ihmeitä joita Jumala tekee omassa ja ystävieni elämässä. En yksinkertaisesti voi epäillä etteikö Jumalaa olisi. HÄN teki vihaisesta tytöstä tämän tytön, jonka näette hymyilevänä ja elämäniloisena. HÄN päästi minut kaikista kahleistani. HÄN pelasti minut.

Sinä et ole poikkeus. Tarinani ei ole vain yhden ihmisen onnenkantamoinen. Tämä on se elämä, johon kaikki meistä on kutsuttu. Jeesus rakastaa sinua ja haluaa pelastaa sinut! Hän on Kuningas, joka on valmis hakemaan prinssinsä ja prinsessansa kotiin. Sinun pitää vain sanoa kun olet valmis lopettamaan pakenemisen. Hän ei sitä hylkää, joka hänen luoksensa tulee (Joh. 6:37)

Kirjoitin avoimesti ja rehellisesti tiivistelmän silloisesta elämästäni. Olen kuitenkin käynyt läpi kammottavia yksittäisiä asioita, jotka eivät ole tämän sanoman kannalta oleellisia. Tiedän kuitenkin mistä puhun sanoessani, että olen käynyt molemmilla puolilla ja voisin vaihtaa päivän uskovaisena koko siihen aikaan minkä vietin matkalla helvettiin. Kiitos Jeesus.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Vanhojen tanssit











Oli aivan mahtavat tanssit!
Nyt enää haikeat tunnelmat ja hyvät muistot.
Alkoholittomat jatkot meni hyvin vaikka järjestäjän osa olikin hieman rankka.
Silti.

Tätä hetkeä odotin kauemmin kuin muistan.
Siitä hetkestä kun ekalla luokalla luulin Vanhojen tanssijoita prinsessoiksi ja pyysin nimikirjoitusta.
Nyt se on ohi.